Suomen vallan eliitti on viimeiset päivät vääntänyt tulevan hallituksen keskeisiä linjoja säätytalolla Helsingissä. Neuvotteluissa opiskelijaliike on ollut huomioitavasti esillä, kiitokset Opintotuki indeksiin -porukalle näin lappeen Rannastakin. Jatkakaa poliitikkojen saunottamista, ehkä se sitominen sieltä vielä tulee.
Mutta opiskelijoiden edunvalvojilla on paikallisesti paljon työtä, joka ei muutu tai ainakaan pitäisi muuttua neuvotteluiden tulosten mukaisesti. YTHS:n vuonna 2010 toteuttaman korkeakouluopiskelijoiden terveyskyselyn mukaan 20 % opiskelijoista on kiusattu. Tämä on kiusallisen kova luku maan tulevan älymystön parissa.
Jokaisella opiskelijalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön. Ennen kuin puhutaan terveydenhuollosta, paikallisesta edunvalvonnasta tai oikeudesta opiskella kahta ylempää korkeakoulututkintoa tai edes opiskelun maksullisuudesta, olisi ehkä aika pysähtyä miettimään, mitä opiskelijat tekevät toisilleen. Korkeakouluissa tapahtuvaan kiusaamiseen on vaikea puuttua ja siitä on vaikea muodostaa käsitystä. Tekevätkö aikuiset ihmiset toisilleen kiusaa puhtaasta ilkeydestä? Onko kysymys kiusaajan tai kiusatun sopeutumattomuudesta vallitseviin sosiaalisiin normeihin? Onko kaiken taustalla yhtäläinen eksyksissä olo? Voiko viimeistään 80- ja 90-luvulla syntyneitä pitää vastuussa vai onko taustalla kahden laman loukussa kasvaneiden ahdistus? Onko toisten huomioimattomuus ja karuus osa suomalaisuutta? Syistä huolimatta koulukiusaamisen jatkaminen korkeakoulun kautta työelämään on tuskin kenenkään tavoite.
Syitä suomalaisten eksymisestä työkyvyttömyyseläkkeeen ja masennuksen viidakkoon voi arvailla. Alle 35-vuotiailla luvut ovat kuitenkin hälyttäviä. Korkeastikoulutettuun yhteiskunnan satsaama raha (opiskelut, opintotuki, asuminen) ovat huomattavia summia, eikä kansantaloudella ole varaa menettää yhtään tuottavaa yksilöä varsinkaan niinkin typerän syyn, kuin henkisen väkivallan takia.
Jotenkin kiusaaminen, niin peruskoulussa kuin korkeammilla koulutuksen asteilla, on päätynyt saamaan suojakseen tabuuden, eikä siitä sopisi ääneen puhua. Ehkä olisi aika päästä tästä eteenpäin ja alkaa arvostaa jokaisen opiskelijan tuomaa panostusta niin yhteistöön kuin tulevaan yhteiskunnan hyvinvointiin. Oli sillä kanssaopiskelijalla sitten minkälainen naamavärkki tahansa. Elokuun lopulla alkavat uudet opiskelijat löytää tiensä kampuksille, ehkä voisimme yrittää taata heille turvallisen opiskelupaikan ja -ympäristön. Välittäminen ei maksa mitään tai ole pienimmänkään ylioppilaskunnan budjetista pois.
Hanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti